KUUMOTUSTA HAVAITTAVISSA

Terve toverit! Sitä vietellään tällä hetkellä viimeistä 48 tuntista rajan tällä puolen ja fiilikset alkaa olemaan jo melkoisen muikeat. Tai no, enhän minä tätä todeksi usko vieläkään, ehkä sitten huomenna, kun suljetaan rakkaan Kupittaan kodin ovi viimeistä kertaa ja luovutetaan avaimet vuokraisännälle. Silloin se varmaan iskee, mutta antaa iskeä. Viimeinen pariviikkoinen viuhahti ohi aivan (turhankin) huimaa vauhtia ja suurin osa ajasta kului tosiaan viuhtoessa ympäri Suomen eteläistä puoliskoa siskon ja ystävien sohvia kuluttaen. Tampereen käsilläseisontaharjoitukset, Lahden ajatusmaailmaa avartava yöelämä, sekä Helsingin sushit kotiinkuljetettuina olivat juuri sitä, mitä tähän hätään ihminen tarvitsee – seuralaisista puhumattakaan. Isot kiitokset siis kaikille minua majoittaneille, ruokkineille ja kaikin puolin hoivanneille henkilöille. Teitä (ja tasapuolisesti toki kaikkia muitakin) tulee valtava ikävä, mutta muistakaa: tätä ikävää helpottavaa visiittiä itänaapurin puolelle voitte vallan mainiosti jo alkaa ruksimaan kalentereihinne, se on nimittäin pakollinen ;)

Kiitti reilusta kolmesta vuodesta koti, uutta putkeen sitten kesämmällä.

Mansessa pääsi temppuilemaan, tätä kaivattais ehdottomasti myös Pietarissa.

Helsingin Sushibar + Wine:n susheja ei vaan yksinkertaisesti voita mikään muu raaka kala.

Aarteita muuttohässäkän keskeltä, pitäis vissiin ottaa mukaan maskotiksi.

Vaikka viimetinkaan sijoittunut, viikon mittainen kotimaanmatkani olikin yksi hauskimmista päätöksistäni aikoihin, on ehkä myönnettävä tiukan muuttoaikataulun ajoittain kohottaneen stressileveleitä ja ehkä myös desibelejä aina niille kuuluisille äärirajoille asti. Nyt voi kuitenkin huokaista helpotuksesta ja palata asiaan vasta ensi kesänä. Tulee kyllä olemaan rattoisaa kaivella muististaan sitä, kenen varastossa se SodaStream taas olikaan ja kenelle tuli lainattua mitäkin tavaraa, mutta se nyt olkoon ensi heinäkuun heiniä. Ajankohtaisempi ongelma tulee todennäköisesti olemaan se, milläköhän pyhällä hengellä saan kaiken matkatavaroideni sekaan valikoituneen omaisuuden kannettua kunnialla rajan yli asuntolaan asti. Pitkällisen harkinnan ja tuskallisen karsinnan jälkeen kun onnistuin rajaamaan lopulliseksi kuormakseni kuitenkin vielä yhden täysikasvuisen matkalaukun ja kaksi raavaan miehen saliharjoitteluun soveltuvaa urheilukassia (joista toinen saatta vielä vaihtua rinkkaan), shit. No, onneksi Venäläiset miehet kuulemma auttavat mielellään hameväkeä, joten enköhän minäkin saa jonkun paikallisen Igorin tai Valdimirin kantoavuksi. Ainakin kannattaa toivoa...

Seuraavan kerran palailenkin sitten näppäimistön äärelle hieman erilaisesta ympäristöstä, ellei jo idän pikajunassa iske jokin käsittämätön himo raportoida vallitsevasta hämmennyksestä. Todennäköisesti kuitenkin päivittelen maailman menoa vasta asuntolasta käsin, päivitystahtia en tosin voi mennä lupaamaan, sillä alkushokki saattaa kuulemma kestää mitä tahansa tunneista useampaan viikkoon, пока́!

LAKUJA, VOTKAA JA FAZERIN SINISTÄ

Ei ne hommat ehkä täysin omalla painollaan rullaa eteenpäin, mutta pienellä panostuksella kuitenkin etenevät melko vaivattomasti. Junaliput on nyt siis vihdoin varattu ja seikkailu itänaapuriin starttaa maanantaina ensimmäinen helmikuuta kello kahdeksan reikä reikä Turun rautatieasemalta. Pietarin päätyyn puolestaan pitäisi saapua siinä noin puoli kolmen maissa vaihdettuamme ensin Pasilassa kulkupeliksemme Allegron. Viisumiin vaadittavat dokumentit valokuvineen ja HIV-todistuksineen tulivat nekin viimein viedyiksi viisumikeskukseen (pointsit aivan uskomattoman hyvästä asiakaspalvelusta), ja alkaa näköjään Kupittaan kaksiomme irtaimistokin hitaasti mutta varmasti löytää tiensä muuttolaatikoihin. Hyvä niin, kiirehän tässä muuten tulisi, sillä vietän itse näistä kahdesta jäljellä olevasta Suomi-viikostani toisen rundaten reittiä Tampere-Lahti-Helsinki viettämään aikaa vielä siskoni ja ystävieni kanssa ennen lähtöä muille maille. Henkka, pahvilaatikoiden kokoon teippaus tulee siis olemaan sun vastuulla!

Lakut oli jo pakko avata, mutta juoman ja sokolaatin säästän suosiolla lahjusten varalta Venäjälle. 

Ystävistä puheenollen, yksi pahimmista vieroitusoireiden aiheuttajista vaihtoni aikana tulee takuuvarmasti olemaan meidän upea työporukka, joka ei valehtelematta ole koskaan toiminut näin sujuvasti yhdessä ja tehnyt jokaisesta työpäivästä erilaisen ja väistämättä nauruntäyteisen. Joten hei te kaikki tiimiläiset siellä kun luette tämän kuitenkin (heheh): kiitos kaikesta tsemppauksesta ja kannustuksesta, mitä olette mulle antaneet tämän vaihtoonlähdön tiimoilta. Samoin kaikista niistä työvuoroista, jotka olette joutuneet kuuntelemaan mun paasausta siitä, miten muka selviän 5kk kylmällä suihkulla ja yhdellä vessalla per liian monta tyttöä. Oikeasti, jos läksiäislahjasta paljastuu Fazerin sinisen, lakritsin ja votkan lisäksi slaavilaiseen tyyliin soveltuva korusetti puhumattakaan huulirasvasta, käytetystä nukkarullasta, appelsiinista, isänmaallisesta avainnauhasta ja edustamamme brändin talvimallistoon sisältyvän parkatakin hupun karvaosasta, on melko turvallista sanoa, että mulla on maailman parhaat työkaverit. Oottakaahan vain, oon takaisin sukkien ja bokserien ääressä ennen kuin huomaattekaan! Ootte todella tärkeitä koko porukka. 

METROPOLI NURKAN TAKANA

Ootko hullu, miksi ihmeessä Venäjä? Tämä epäuskoisella huvittuneisuudella maustettu kysymys on tullut erittäin tutuksi sitten viime kevään kuultuani viettäväni kevätlukukauden 2016 vaihto-opiskelijana Pietarissa, The St. Petersburg State University of Economics (UNECON) nimisessä yliopistossa. Ja ymmärrettäväähän se on. Varmasti suurimmalle osalle suomalaisista ensimmäisiä itäisestä rajanaapuristamme mieleen nousevia asioita ovat votkan, suolakurkkujen ja smetanan lisäksi viimeaikaiset talouspakotteet, sotatoimet ja ajoittain vähintäänkin kyseenalaisesti harjoitettu politiikka. Kun listaan vielä lisätään suomalaisten käsitys slaavilaisesta mentaliteetista moraalikäsityksineen, käsittämättömältä vaikuttava kieli ja kaikki epäilyttävistä maatuskoista borssikeittoon, ei kai kysymyksen esittäjää voi syyttääkään.

Ottaen kaikki edellä mainittu huomioon, miksi helkkarissa minä sitten olen päättänyt viettää viisi kuukautta elämästäni rajan tuolla puolen (varsinkin näin nuorten jääkiekon mm-kisojen jälkimainingeissa, hehheh) ja vieläpä vapaaehtoisesti? No, minäpä kerron. Oma suhtautumiseni Venäjään ja kaikkeen siihen liittyvään oli aina ennen opintojen aloittamista Turun kauppakorkeakoulussa syksyllä 2012 vähintäänkin nuivaa. Ainakaan alempien koulutusasteiden historiantunnit eivät naapurivaltiosta kovinkaan ruusuista kuvaa maalanneet ja sota-ajan nähneen isoäidin kertomukset vahvistivat epäluuloisia käsityksiäni entisestään. Pienen pieni kiinnostuksen kipinä tätä suurvaltaa kohtaan minulla on kuitenkin aina ollut kuunneltuani samaisen isoäitini kertomuksia siitä, miten ennen vallankumousta vaarini perhe oli asunut Pietarissa ja isoisäni isä työskennellyt Venäjän viimeisen tsaarin äidin hovissa. Ja olipahan vaari virallisissa papereissa jopa yksi leskikeisarinnan kummilapsista, aikamoista. Vaikka en itse ihan siniverinen Romanov alenevassa polvessa taida ollakaan, on ollut mielenkiintoista omata jonkinlainen kiinnityskohta edes ajatuksen tasolla venäläisyyteen, ja uskonkin tämän kannustaneen minua myös aloittamaan kyseisen kielen opiskelun viimein yliopistossa.

Asiaan kuuluva karvalakki hankittu ja kantaväestöön sulautuminen taattu, хорошо.

Kielivalintojen tekeminen kauppatieteiden opintojen alussa oli tosiaan niitä ensimmäisiä kertoja kun itänaapuri alkoi näyttäytyä houkuttelevammassa valossa kuin aikaisemmin. Varmasti taustalla vaikuttivat puhtaasti myös uraorientoituneet käsitykset siitä, että venäjän kielen taitajille on työmarkkinoilla kovasti kysyntään ottaen huomioon Suomen maantieteellisen sijainnin, eikä esimerkiksi kiinan tai espanjan mongertaminen tuntunut omalta ratkaisulta, vaikka hyödyllisiä kieliä varmasti ovatkin. Reilu kolme vuotta kyrillisen kirjaimiston pänttäämistä on nyt siis takana enkä voi ylpeänä julistaa selviytyväni välttämättä edes hidastempoisesta kahvipöytäkeskustelusta venäläisen henkilön kanssa. Toivotaan tilanteen näyttävän edes hieman valoisammalta kotiinpaluun koittaessa kesäkuun lopulla, muuten en syksyllä taida kehdata Valentinan venäjäntunneille enää ilmoittautua...

Ennakkoluulojen rikkominen, kielitaidon kartuttaminen ja kulttuurituntemuksen vahvistaminen ovat muutamia hyviä esimerkkejä syistä lähteä karaisemaan itseään maailman pohjoisimpaan miljoonakaupunkiin, Pietariin. Ja hei, turkulainen nyt ei vaan saa helpommalla kokemusta metropolielämästä kuin matkustamalla naurettavat viitisensataa kilometriä entiseen Leningradiin. Ei, en siis ole hullu, olen avarakatseinen. Vaikka aina olen itseäni pitänyt (tai ainakin halunnut pitää) seikkailunhaluisena ja spontaaninakin ihmisenä, on tuttuihin ja turvallisiin arjen kaavoihin kangistuneen henkilön jopa pelottavaa hypätä täysin tuntemattomaan, vaikkakin vain vajaaksi puoleksi vuodeksi. Helpommaksi matkaan lähdön tekee onneksi se, että parempi puoliskoni viettää oman vaihtoaikansa samaan aikaan ja samaisessa kaupungissa kuin minäkin, ainoastaan eri yliopiston listoilla, score.

Toivon vaihto-opiskelun ulkomailla opettavan minulle sitä kaivattua hetkessä elämistä ja turhan suunnittelun ja panikoinnin välttämistä, aina ei fokuksen tarvitse olla tulevassa ja suunnitelmat täysin selvillä. Lopuksi vielä spontaanin kontrollifriikin neuvo itselleen: "Maija hei, maailma ei kaadu siihen, ettet tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Junalipun ehdit ostaa myöhemminkin eikä tarkalla lähtöpäivällä ole niin väliä, helmikuun alussa se kuitenkin tapahtuu. Viisumi ei hoida itse itseään, mutta kyllä sekin vielä järjestyy. Älä pakkaa mukaasi kuutta matkalaukullista tavaraa, käytät kuitenkin vain yksiä farkkuja ja kahta paitaa, olkoon ruplan kurssi armollinen shoppailulle. Jos suihkusta ei tulle lämmintä vettä ja vessa on aina varattu, ei maailma kaadu vielä siihenkään. Lenkillä voi käydä ja crossfittiä harrastaa myös Venäjälläkin, kuuleman mukaan sieltä saa jopa hyvää ruokaa. Löydätte kyllä uuden kodin kun tulette takaisin Suomeen, ja ei se kielitaito ainakaan huonommaksi vaihdon aikana voi muuttua."

Joku viisas joskus sanoi seuraavaa: "Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy." Tämä olkoon minulle motto tulevan puolivuotisen ajan. Dasvidaniya, palaillaan lähempänä kohtalon hetkeä!